Olenko mä liian nirso?
Joskus tää elämä turhauttaa.
Onnistuin nappaamaan itselleni tiukan syysflunssan, joten en ole oikein uskaltanut ja jaksanut tehdä viime päivinä mitään. Piti alkaa treenata taas kesäloman läskeilyn jälkeen hiukka tehokkaammin, mutta se saa nyt odottaa.
Ja kun mä olen paikallani niin alkaa miettiä taas kaikenlaista jännää. Tylsyydessäni olen Tinderöinyt nyt muutaman päivän ahkerasti ja laittanut pari viestiä sinne s24:nkin. Laihat on tulokset.
Lisäksi panettaa ihan huolella. Prkl. 😀
Tällaisina hetkinä miettii sitä, että onko mun naamassa vikaa vai olenko mä kenties liian nirso. Onko mun kriteerit naiselle liian kovat?
Varsinkaan kun en koe, että mulla on hirveitä kriteereitä. Mä arvostan älykkyyttää (nimenomaan sosiaalista älykkyyttä) ja elämäniloa. Ulkonäkökriteereistä ainoa on, että selvä ylipaino ei ole mun juttu lainkaan. Se kertoo jo siitä, että meidän elintavat on liian erilaisia. Enkä väitä itse mikään fitnesstyyppi olevani, mutta kyllä mä tykkään liikkua.
Kun mä laitan jollekin viestiä, mä yritän olla mahdollisimman avoin. Mä valehtelisin jos en katsoisi vähän, että ulkonäkö miellyttää silmää, mutta yritän kuitenkin katsoa yhteisiä kiinnostuksia ja muita tekijöitä. Pelkällä ulkonäön katsomisella menettää varmasti hyviä tyyppejä.
Mä olen pyöritellyt vähän pessimististä ajatusta, että missä välissä tulee vastaan se raja, kun omaksi ainoaksi kriteeriksi muodostuu: no se on kinnostunut musta.
Onko jossain vaiheessa tilanne, että jos haluaa saada naisen, niin omista tunteista sitä kohtaan tulee luksusta johon ei ole varaa ja sitä vaan ottaa jonkun, jotta ei ole yksin. Surullista kyllä, mä voisin kuvitella että näin saattaa käydä useinkin ja siitä syntyy niitä onnettomia suhteita, joissa jengi roikkuu.
Mä päätin jo nuorena, että en ota ketään vaan sen takia, että pitää seurustella. Ja se oli sitä aikaa teininä kun kaikki ”seukkasi”. Niinpä mulla sitten jäi se teinirakkaus kokematta.
Tai no koinhan mä sen, mutta se totesi mun olevan parempi jollekin muulle.
Enkä mä syytä sitä enkä ketään muuta, joka mulle on sanonut noin. Kaikista ei voi kiinnostua. Olen mäkin joskus antanut pakit mimmille, joka on ollut musta kiinnostunut, koska meillä ei ollut mitään yhteistä.
Tällaisina päivinä sitä vaan miettii, että oliko se virhe. Silloin ainakin olisi joku.
Toki sitä voi säätää ilman sen suurempia fiiliksiäkin, jos se on molemmille ok. Tällä hetkellä kaipaisi kuitenkin edes pientä fiilistä.
Mutta joo. Se siitä synkistelystä. Se menee ohi tän flunssan kanssa kun pääsen taas puuhaaman jotain. Ajattelinpa vaan kirjoitella auki ajatuksia.
Mutta ei huonoa ettei jotain hyvääkin. Mä olen saanut kivoja viestejä sähköpostiin ja ne on piristäneet mukavasti. 🙂
Ensi viikolla alkaa myös kurssit ja mulla on pari täysin toteutettavaa juttua jo melkein sovittu niiden lisäksi.
Antaa tulla syksy, pimenevät illat, sateet ja kaamosmasennus. Mä olen valmis.
Tutun kuuloisia pohdintoja.
Parisuhde on aina kompromissi, mutta miten suuri sellainen? Mistä kaikesta voi ns. tinkiä, ja milä on must-have? Kuinka syvät ja kovat tunteet pitää olla, eneen kuin voi olla/sitoutua/jatkaa toisen kanssa?
Ideaali ja se mitä meille joka tuutista syötetään on tietenkin se täydellinen, ikuinen huumaava rakkaus, mutta on elämä ihan niin mustavalkoista. Jos ei löydä elämänsä rakkautta, onko silti oltava yksin? Pitääkö sitten olla yksin?
Aika moni meistä ”sietää” elämässään epätäydellisyyttä monella elämänalueella: työ ei ole mikään unelmaduuni, asunto on yhdistelmä ”mihin mulla on varaa” ja ”mitkä on must” -ominaisuuksia, auto ei ole se jonka kaikkein eniten haluat, ystävätkään eivät ole täydellisiä.
Tosi tajuan, ettei työtä, autoa ja muuta materiaa voi verrata puolisoon, mutta valintakriteereissä voi havaita yhtäläisyyksiä. Jos arvostat omaa menopeliä, ostat mielummin huonomman auton kuin että olisit kokonaan ilman. Miksi moni silti on mielummin yksin jos ei löydä sitä täydellistä elämänsä rakkautta?
Mulla ei ole vastauksia, vain sekalaista pohdintaa 🙂
http://lacrimalbone.blogspot.fi/
Mietin tätä asiaa itekin tossa yks päivä. Tajusin sen, että muutama mun mönkään mennyt jutuntynkä on oikeestaan ollut niitä, et oon vaan hirveesti halunnu, että se ihminen ois se joku. Ei niissä ihmisissä vikaa ole ollut, enemmänki mussa ja siinä miten väärällä tavalla on koko hommaa lähestyny.
Mut musta nää on tärkee tajuta, pohdit hirveen hyvällä tapaa asiaa ja koita pitää kiinni siitä, ettei niin käy – että otat jonkun vaan koska se haluaa sut. Muista ne omat tunteet ja omat halut, ne on tärkeitä. Niin mä yritän tässä tehdä, kokemuksista viisastuu ja sitä rataa..
Ei oo tullu ilmi sun kirjotuksista et minkä ikänen oot? Ihan arvaamalla sanoisin et jotain 25 ja +30 välillä!
24. Aika lähellä!
Aaah, rakastan tota sun kirjoitustyyliä. Se muistuttaa jollain tapaa varmaan mun omaa tyyliä joten sun tekstit liippaa silläkin tapaa läheltä. Mielenkiinnolla odotan jo seuraavaa kirjotusta, tää sun blogi on ihanaa vaihtelua kaikelle muulle joten kiitoksia siitä, ainiin ja paranehan pian !
Itse olin aikanaan erinäisistä syistä todella epäsuosittu ikäisteni parissa ja näinollen ei sitä kysyntääkään luonnollisestikaan ollut. Ajanmyötä olen saanut itsetuntoni nostettua normaalin tasolle, mutta tässä matkan varrella on kriiseilty vuosia siitä, kuinka kelvoton olen kun ei kukaan kiinnostu ja mikä minussa on vikana. Nyt päälle 30-vuotiaana en ole vieläkään seurustellut kenenkään kanssa ja olen vieläkin sitä mieltä että minussa on jotakin vikaa, mutta olen sinut asian kanssa. Itseasiassa ehkä jopa niin urautunut että hirvittäisi, jos joku olisi kiinnostunut. Minulla on omat tapani, oma kotini ja en ole koskaan oppinut sillä tavalla huomioimaan toista kuten parisuhteessa kuuluisi. Tarkoitan, että toki osaan huomioida sisarukseni ja ystäväni mutta tuntuisi niin vieraalta ruveta tekemään kompromisseja milloin pidän lomani ja miten sisustan kotini, tai että en voisi lähteä vaikka elokuvafestivaaleille kenellekään ilmoittamatta. Saati sitten muut, pienemmät tai suuremmat jutut. Jos saan työtarjouksen toiselta puolelta suomea, tai ottaa kavereita viikoksi kylään.
Tämä vapaus olla vastuussa vain omista valinnoistaan ja valita juuri niinkuin itse haluaa, on sellainen mistä en halua luopua. Toisaalta on ihana huomata, että tämä vapaus ei ole edes uhattuna. 🙂 En nyt ole sanomassa että sinun tulisi ”oppia elämään yksin”, vaan että jokaisella on se oma polkunsa mitä kulkea. Itse joskus vieläkin vertaan tilannettani muihin, mutta se ei ole enää sellaista pakonomaista surkuttelua kuin on joskus aikaisemmin ollut. Tokihan se olisi kiva joskus kokea miltä tuntuisi jos seurustelisi, mutta en kuole siihen vaikka näin ei tulekaan käymään. 🙂
Näitä kysymyksiä olen niin monesti miettinyt minäkin. Ja aikanaan päätin, että parempi yhdessä kuin yksin ja tein aika ison kompromissin. Alkuun homma vielä sujui, mutta lopulta kaatui. Toisessa ei vaan ollut mitään mikä olisi kiinnostanut ja silloin muuttuu ihan huomaamattaan välinpitämättömäksi toista kohtaan. Tuollainen suhde on molemmille epäreilu. Kun mietin asiaa, niin haluaisinko itse olla ”kunhan nyt on joku” -nainen. En halua. Siinä kun on aina riski, että vastaan tulee se oikea nainen ja mies häipyy yhtä nopeasti kuin jäät sulaa teevedessä.
En odota ikuista Kauniit ja Rohkeat -rakkautta, mutta kyllä siinä kemiaa ja rakkautta pitää olla. Ja molemmin puolin.
Kasvata parta 😀
Ihan oikeesti. Tee empiirinen testi ja totea tulokset 😉
Työn alla itse asiassa. Tähän mennessä ainoa kommentti on ollut, että kävitkö katsomassa Serenassa Conchita Wurstia ja tarttuiko sen parta sulle. 😀
Tuleeko sulle paljon treffikutsuja tämän blogin kautta?
Munkin mielestä sä kirjoitat hauskasti ja mielenkiintoisesti, jaksaa lukea koko jutun. Eihän se ulkonäkö olekkaan se number one juttu, mut itseäni on kovasti alkanut kiinnostaa, miltä näytät, koska tekstin perusteella vaikutat mielenkiintoiselta tyypiltä. 🙂
Muutamia yhteydenottoja on tullut, mutta vielä ei ainakaan olla konkreettiseen näkemiseen päästy kenenkään kanssa. 🙂
Mä en tänne viitti julkisuussyistä laittaa kuvaa, sori. Jos oikeasti vaivaa niin laita mailia. 😀