Hyvä mies – jollekin muulle

Sinkkuuuden ja yksinolon hyviä puolia

Hei, arvatkaa mitä!? On taas lempipäiväni sunnuntai!

Viime viikolla mä kirjoitin siitä kuinka hanurista tämä päivä on ja se oli aika negatiivinen teksti. Nyt yritetään vääntää tästä jotain positiivista, koska on tässä hyviäkin puolia.

1. Mä heräsin tänä aamuna klo 11. Tai no oikeastaan heräsin 9.30, selasin kännykästä uutisia, käänsin kylkeä ja jatkoin nukkumista. Vaikka mä parisuhdeneitsyt olenkin, veikkaan että ei ihan onnistuisi kahden ihmisen taloudessa.

2.Mä voin hengata täällä kämpässä ihan missä varustuksessa haluan. Itse asiassa tätäkin kirjoitan sohvalla alasti. What a time to be alive.

3. Musiikkia voi luukuttaa niin paljon kuin tykkään. Ei siinä etteikö tämä onnistuisi myös mimmin kanssa, mutta kuitenkin luulen että monella tämä mun taipumus kuunnella taiteellista räppiä tulisi nopeasti korvista.

4. Voin käydä vessassa ja jättää oven auki. Elämän pieniä voittoja.

5. Kirja jota eilen luin putosi juuri sohvalta lattialle. En jaksa vielä nostaa sitä. En ehkä jaksa nostaa sitä tänään. Deal with it.

6. Telkasta tulee futista! Tässähän tämä päivä menee katsellessa, eikä kukaan halua raahata mua pois telkan äärestä. (Mä tiedän että on olemassa naisia, jotka tykkää katsoa futista. Olette ihania). Tähän vielä huomio, että jos mulla olisi tässä kämpässä nainen, niin mä aika nopeasti vaihtaisin miesten katselun telkasta johonkin muuhun aktiviteettiin.

7. Voisin laulaa suihkussa jos haluaisin. En laula, mutta voisin. Se on hienoa.

No niin. Näettekö, sinkkuna olo ei ole yhtään hassump….ääh paskat en mä usko tähän itsekään. 😀 Vaihtaisin koko listan siihen, että olisi joku kenen kanssa jakaa arkea.

Tämä teksti kuulosti mun päässä paljon hauskemmalta. No jaa. Saatte tyytyä tähän tällä kertaa. 🙂

Mä tarvitsen jotain piristävää. Prkln syksy.

Onneksi tänä sunnuntaina on jopa ohjelmaa, kun menen palloilemaan vanhemmille. Ilmaista ruokaa ja lööbausta höystettynä kahdella kissalla (eläimellä). Tuleepa ainakin rentouduttua.

Siellä myös onneksi osataan jo nykyään olla kysymättä, että miten naisrintamalla menee. Toisin kuin rakas isoäitini joka jaksaa aina tiedustella, että milloin mä tuon ekan tyttöystävän näytille. Mä olen varmaan käyttänyt kaikki kiertoilmaukset sille, että ei ole näköpiirissä.

Toisaalta ärsyttävää, mutta onpa ainakin joku, joka sinnikkäästi siihen uskoo. Ja on niitä muitakin. 🙂

Voi v***u tulipa ”positiivinen” teksti. 😀

Lukijakysymyksen aika!

Mikä on paras tapa lähestyä sinua baarissa? Mieslukijat, mikä on teidän mielestä paras tapa lähestyä naista baarissa?

Sunnuntaiblues ja oman suunnan etsimistä

Yksi yksinasuvan sinkun pahimmista päivistä on mun mielestä sunnuntai.

Ainakin allekirjoittaneella nämä päivät tuppaavat usein olemaan muistutuksia siitä, että ei ole sitä oikeaa tai ketään muuta ympärillä pörräämässä. Joskus pahimmillaan vielä krapulaisen olon höystämänä.

Nämä päivät on just sellaisia kun toivoisi, että puhelin soi ja soittajana ei ole äiti vaan vaikka joku kaveri. Toki äiti on huippu. 🙂

Nyt onneksi ei ole krapulaa, mutta sunnuntai-olo on. Mitään ohjelmaa ei tullut järjestettyä, kaikki kaverit on jossain ja huomenna töihin. Toki työnteko on hauskempaa kuin tämä. Ja kun ei ole krapulaa niin voi myös kuluttaa aikaansa urheiluun.

Sitten on tietysti vielä inhokkivuodenaikani syksy tähän päälle. Eli syksyinen sunnuntaipäivä, jolloin ei ole mitään tekemistä ja ehtii hyvin miettiä sitä parisuhteen puuttumista. Multa kysyttiin viime kirjoituksen kommenteissa, että miten mä käsitän yksinäisyyden. Nämä sunnuntaipäivät summaavat sen aika hyvin.

Nyt mä lopetan valituksen. 😀 Nämä fiilikset tulee yleensä kun muutenkin on elämä vähän tahmeaa. Ja sitä se nyt rehellisesti sanottuna on vauhdikkaan loppukesän jälkeen.

Viime aikoina mun mietteitä on myös pitänyt hallussaan työelämä ja opiskelu. Mä olen työhöni suoraan sanoen alikoulutettu, mutta kuitenkin olen todistanut olevani siinä hyvä. Mä olen pomppinut määräaikaisesta työsuhteesta toiseen ja nyt taas yhden parasta ennen -päivämäärä lähestyy loppuaan.

Hommat voi toki jatkua, mutta epävarmuus saa taas miettimään, että mun pitäisi mennä kouluun.

Ongelma tässä on se, että musta mun ei kannata enää kouluttatua tähän mun nykyiseen työhön, koska sitä voi mielestäni (ja pomojen mielestä) tehdä ihan hyvin myös muulla koulutuksella.

Mitä siis mennä opiskelemaan? Kas siinä pulma. Miten sä motivoit itsesi opiskelemaan jotain muuta, kun teet just nyt sitä mitä haluat?

Tämmösen kanssa painiskellaan tällä hetkellä. No, sain viimeinkin tenttikirjat mun avoimen yliopiston kurssia varten. Ehkä se kertoo taas lisää.

Improvisaatiokurssi sai myös päätöksensä viime viikolla. Oli kyllä ihan hyvä ja halpa viiden viikon setti. Jos jotakuta kiinnostaa vähän kokeilla pelleillä ja heittäytyä niin työväenopiston kautta vaan ilmoittautumaan!

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille. 🙂

Melkein kaksi kuukautta bloggailua – väliaikaraportin paikka

Tiedättekö, on välillä melko hankala kirjoittaa ihmissuhdeblogia kun ei ole ihmissuhteita. 😀

Vitsit sikseen, mä havahduin eilen siihen, että en ole kirjoittanut mitään melkein viikkoon. Pääsyy tässä on se, että olen pitänyt itseäni melko kiireisenä, jotta syksyn pimenevät illat ei pääse masentamaan mua uudestaan. Tähän mennessä menee hyvin.

Mä olen pähkäillyt mistä tässä kirjoittaisi, kun en varsinaisesti ole tehnyt juuri mitään uutta. Sitten huomasin, että mun ekasta blogikirjoituksesta on aikaa melkein kaksi kuukautta. Joten mikä parempi kuin käyttää blogikirjoitus sen pohtimiseen. Vähän niin kuin pitkään televisiossa pyörinyt sarja omistaa yhden jakson muistellakseen mitä tapahtui viisi vuotta sitten. Se on muuten rasittavaa!

Kun mä aloitin tän blogin, mä olin suhteellisen yksinäinen ja onneton. Nyt olen edelleen välillä yksinäinen, mutta harvoin onneton.

En edelleenkään ole löytänyt sitä naista, mutta yksi asia on oikeasti mussa muuttunut: Mä sanon paljon useammin kyllä.

Ennen sitä on aina alkanut miettiä seurauksia ja miltä jokin asia näyttää ulospäin. Nyt mä aika usein lähden mukaan vaikka mun looginen ajatteluketju päässä huutaa koko jutun päättyvän todennäköisesti katastrofiin. Ihan sama.

Sanotaanko että en olisi käynyt vahaamassa alapäätäni vielä puoli vuotta sitten…

Tästä johtuen mulla on ihan hyvä fiilis tulevaisuuden suhteen. Saa nähdä mitä kaikkea sitä tulee vielä tehtyä.

Ai niin olen mä tehnyt sentään jotain uutta. Kävin pelaamassa taannoin Suomessa suhteellisen uutta lajia nimeltä Tankofutis. Se on siis elävä versio pöytäfutiksesta. Tiedättehän sen pelin, missä on niitä pikku-ukkoja kepin varressa, joita pyöritellään ja yritetään saada osumaan palloon?

Tämä oli sitä, mutta ihmisillä. Jännä laji. Tosin ketään ei pyöritelty vaan oltiin niissä tangoissa remmeillä kiinni.

Mä olen myös miettinyt, kiinnostaisiko ketään jos kirjoittaisin sellaisen kysymys-vastaus -tekstin, jossa saisitte kysyä multa ja musta asioita? Mä olen saanut aina välillä kysymyksiä ja mietin, jos haluaisitte kysyä lisää, niin voisin vastailla. Ja saisin jotain kirjoitettavaa. 😀

Joka tapauksessa, kiitos kun olette palloilleet tähän asti mun mukana tässä hommassa. Toivottavasti ensi väliaikaraportissa voin sitten todeta löytäneeni sen naisen. 🙂

Mä en tee tänään yhtään mitään

Mä olen tässä pari päivää miettinyt mitä seuraavaksi kirjottaisi.

Ei ole oikeastaan tapahtunut mitään erikoista. Perus kurssien käymistä ja töitä. Ajattelin sitten että kirjoitan teille lepäämisestä. 😀

Mä olen ollut nyt aika pitkälti joka ilta jossain menossa ja päätin, että tämä lauantai on omistettu vaan lööbaamiselle. Suunnitelmissa on vaan olla ja katsoa futista telkasta. Mä oikeasti odotin tätä päivää viime viikolla.

Akkuja on välillä tosi hyvä muistaa ladata tässä hektisessä elämässä. Sillä tavalla mäkin olen pysynyt hyvässä kondiksessa ja saanut työt pois päästä tarvittaessa. Itselleen on hyvä osata ottaa aikaa.

Ensi viikolla voi sitten taas sykkiä ympäriinsä.

Ajattelin myös, että voisi palata tuohon friendzone-asiaan. Mä sain aika monta viestiä siitä ja teillä oli ihan mielenkiintoisia pointteja.

Mä itse olen pohtinut asiaa jonkin verran, siltä musta on tuntunut usein että en herätä vastapuolessa juurikaan sitä romanttista kiinnostusta vaan enemmänkin niitä kaverifiiliksiä.

Tilanteen tekee vähän oudoksi se, että olen pari kertaa ihastunut huolella nimenomaan sen kaverivaiheen jälkeen. Aluksi ei mitenkään erityisesti ole sytyttänyt, mutta kun on oppinut toisesta lisää niin sitten tulee ne tunteet.

Tässä on ainakin tähän asti ollut kaavana se, että kun mun tunteet tulee niin toiselta ne potentiaaliset fiilikset ovat menneet. Siinä sitä sitten setvitään.

Mä olen sitten yleensä hiukan ehkä masokistisesti jäänyt ihastusten kaveriksi, koska niissä on yleensä ollut jotain muutakin miksi haluan viettää aikaa niiden seurassa kuin panetus. Vähän hankala sykli.

Tällä hetkellä on muutenkin vähän mietteliäs olo, sillä mun elämä tulee vähän muuttumaan tammikuussa jos kaikki merkit pitävät paikkansa (en ole vahingossa saanut ketään raskaaksi :D).

Saa nähdä miten käy. Kuitenkin ajattelin jatkaa tämän kirjoittamista, sillä tästä pienestä terapiablogista on tullut hauska harrastus ja hyvä deitti-ilmoitus. 🙂

Kiitokset myös kaikille teille jotka jaksatte lukea ja kommentoida!

Ps. Jos teillä yhä on haasteideoita niin niitä otetaan vastaan. Kuten olette huomanneet niin mun tämänhetkisessä mielenhäiriössä lähden mukaan vähän pöhkömpiinkin juttuihin. Kaipaako jonkun piirustuskurssi alastonmallia? 😀

Hyvää viikonloppua!

18 naista yhden illan aikana

Nyt kun sain teidät klikkaamaan tätä tekstiä houkuttelevan otsikon avulla niin on aika paljastaa karu totuus. Kyseessä ei valitettavasti ole yhdenyönjuttujen maailmanennätys.

Tosin se ehkä antaisi vähän huonon kuvan mun suoritusnopeudesta jos yhdessä illassa ehtisi 18……

No anyway tämän tekstin pihvi on siis speed dating, jota käväisin testaamassa lauantaina. Monelle termi varmaan onkin tuttu, eli illan aikana tavataan x määrä deittikumppaneita noin viiden minuutin ajan ja tämän perusteella sitten päätetään haluaisiko kenties antaa jollekin tyypeistä yhteystiedot ja tutustua vähän paremmin.

Täytyy sanoa että mä tykkäsin.

Nykyään tuntuu siltä että koko deittailumaailma on lösähtänyt nettiin ja Tinderiin, joten tällainen face to face kohtaaminen oli ihan pirun piristävää. Juttua riitti kaikkien kanssa. Joidenkin kanssa vähän enemmän ja joidenkin kanssa vähemmän, mutta riitti.

Viisi minuuttia voi kuulostaa jostakusta pitkältä ajalta jos ei ole mitään puhuttavaa, mutta yleensä pelkästään kysymyksellä miten päädyit tänne sai sen ajan kulumaan. Usein jutut jäivät aina kesken.

Ikäjakaumaa oli ehkä vähän vaikea arvioida, mutta kyllä kaikki tuntuivat mua vanhempia olevan. Nuorin mimmi kenelle juttelin taisi olla 28.

Mulle ikä on oikeasti vaan numero, joten kyllä tulin hyvin juttuun nelikymppistenkin kanssa. Tosin siinä tulee usein elämäntilanne vastaan. Enkä mä ehkä lähtisi esittelemään 48-vuotiaalle äidilleni lähes samanikäistä morsmaikkua.

Miehet olivat varmaan keskimäärin samaa ikäluokkaa kuin naiset. En ainakaan omasta mielestäni nähnyt ketään hiipparia, joskin kyllä pari ujompaa tapausta. Eli kaikki joilla on negatiivinen käsitys speed datingista ikisinkkujen viimeisenä oljenkortena ja hämyisenä epätoivoisten ihmisten paritushihnana niin turha pelätä. Se on kivaa. 🙂

Ehkä pitää joskus vielä kokeilla mun pahin ennakkoluulo eli sinkkuristeily. 😀

Illan päätteeksi piti pudottaa omat yhteystietonsa potentiaalisen kiinnostuksensa numerolla varustettuun mukiin. Ilta oli kiva, mutta mun saalis jäi kuitenkin vähän laihaksi. Kaksi numeroa, joista toinen oli yli 40 v.  ja toinen valitettavasti liian ylipainoinen mun makuun. Ei ihan osunut maaliin. Ja mulle olisi kelvannut myös tolppalaukaus. Nämä vaan meni yli ja ohi.

Jos joku vielä lukee tätä blogia äskeisen paskan urheiluvertauksen jälkeen niin mainittakoon että jätin myös omat yhteystietoni kolmelle. Heistä ei tähän mennessä ole kuulunut.

Sinänsä vähän harmittaa, koska musta se meni oikeasti hyvin ja olisin toivonut vähän isompaa saldoa. Ymmärrän kyllä toki, että se että on nuorempi kuin kaikki (ja joku vielä kommentoikin heti alkuun että oletpas sä nuoren näköinen) varmaan vaikutti asiaan.

Suosittelen kyllä kokemusta kaikille tätä lukeville sinkuille. Miehille ja naisille. Ehkä mäkin menestyn paremmin viiden vuoden päästä kun olen melkein 30.

Tai jätän parran ajamatta.

Mies, kauneushoitola ja karvanpoisto

Kun mä aloitin kirjoittamaan tätä blogia mulle oli alusta asti selvää, että mä tulen menemään rutkasti mun mukavuusalueen ulkopuolelle useammin kuin kerran.

Mutta edes mä en osannut arvata että tekisin tämän. Kyllä, otsikko pitää paikkansa. Olin kauneushoitolassa.

Koko juttu lähti siitä, kun muutama viikko sitten eräästä kauneushoitolasta otettiin muhun yhteyttä sähköpostilla. Siellä oli törmätty mun blogiin ja tiedusteltiin tulisinko kokeilemaan miesten kauneudenhoitoa ja kertomaan siitä mun lukijoille.

Jahka mä sain kerättyä itseni nauramasta lattialta niin ajattelin että hitot, mikäs siinä. 😀

Samalla kuitenkin tein heille selväksi, että mä en lähde myymään sieluani ja tekemään tästä puhdasta markkinointijuttua. Mä kirjoitan niin kuin mä koen.

Se onneksi kävi heille hyvin ja tehtiin diili. Enää piti päättää minkä hoidon ottaisin.

Mä en tiennyt hölkäsen pöläystä mitä mikäkin tarkoitti ja aikani hihiteltyäni sanalle käsihoito, kuten jokainen aikuinen ihminen tekisi, päätin kysyä heiltä ehdotusta. Sieltä tuli brasilialainen sokerointi.

Mä kyllä tiesin pääpiirteittäin mitä se meinaa, mutta suostuin silti. Kerranhan me vaan eletään. 😀 Niille, jotka eivät termiä tunne se tarkoittaa intiimialueelta karvojen poistoa kuuman sokerin avulla. Tiedän, kuulostaa ihan sellaiselta, mitä olisi voinut saada rangaistukseksi herjattuaan Jeesusta inkvisitioajan Italiassa.

Kohtalonpäivä koitti ja kävelin sisään. Mut otti vastaan blondi mimmi, joka tietenkin oli hyvännäköinen. Totta kai.

Mut ohjattiin toimenpidehuoneeseen ja pyydettiin ottamaan housut pois. Tässä vaiheessa ajattelen, että tämä on lähimpänä seksiä pitkään aikaan. 😀

Huolet kröhöm…asentoon kohoamisesta nätin tytön tsekkaillessa olivat kuitenkin turhia, sillä se käsittely alkoi pian…

Hei, eihän tää tunnu kovin pahalta, sokeri ei ole edes kuumaa…okei nyt tuntuu vähän ikäv…AAARGH!

Seuraavassa koottuja ajatuksia kivan blondin kiskoessa mun häpykarvoitusta irti sokeriliisterin avulla:

Miksi kukaan tekee tällaista!

Kauan tää vielä kestää?

Mä en koskaan pysty katsomaan kenenkään ajeltua alapäätä tuntematta sympatiakipuja.

Kauan tää kestää?!

Mä en salee kykene lisääntymään tämän jälkeen.

Naiset jotka kestätte tätä, olette kovia.

Jos mä en pidä käsiä tiukasti niskan takana, mä saletisti reflexihuitaisen tuota naista kohta.

No ei tää enää tunnu niin pahalta kun tot…AARGH.

KAUAN TÄÄ KESTÄÄ!?

No joo. Tuossa oli ehkä aavistuksen väriä, mutta ei se kyllä mukavalta tuntunut pyöritteli miten päin vaan. 😀 Kyllä siihen oikeasti kuitenkin tottui. Ja asiantunteva sekä mukava henkilökunta teki kokemuksesta kuitenkin siedettävän.

Lopputuloksessa ei myöskään ollut yhtään mitään vikaa. Sileää on. Nyt vielä pitäisi löytää joku jolle esitellä sitä ennenkuin karvat kasvaa takaisin. ;D

Suosittelisinko mä tätä kenellekkään? Joo, jos olet valmis vähän kärsimään tavallista sileämmän alapään vuoksi. Ja ehkä kaikkea pitää kokeilla kerran. Mä suosittelisin tätä jos olet mies joka ei kerta kaikkiaan kykene tai halua sheivata itse ja haluat takuuvarmasti sileän lopputuloksen. Tai olet kovan luokan masokisti.

Hoitajan mukaan näitä kertoja pitäisi parhaan ja kestävän tuloksen takaamiseksi olla noin 5 viikon välein. Hän toivoikin että jäin kerrasta koukkuun. Noo…sanotaanko että ehkä ihan koukusta ei voi puhua. 😀

Toisaalta, tämä blogin myötä olen oppinut, että koskaan ei pidä sanoa ei koskaan.

Ps. Mä olen kirjoittanut tänne tähän asti kokemuksia, joita on varmaan helppo uskoa ilman kuvaa. Mun oli tarkoitus poiketa kaavasta ja laittaa tänne tällä kertaa kuva (paikasta, ei mun ajelluista palleista senkin pervot!), mutta tää on ihan surkea blogialusta kuvien kanssa. Mä en nyt valitettavasti saakaan sitä tähän mahtumaan.

Teidän pitää vaan siis luottaa muhun 😉

Hyvää kasvisruokaa!

Sori kaikki elämänmuutostarinoita ja miehen ajatusmaailmaa janoavat. Tästä tuli nyt ruokablogi.

Ei vaiskaan. Ajattelin vaan, että voisi laittaa mun maanantaisella kokkikurssilla tekemien ruokia tänne teidän tsekattavaksi. Jos tämä on ihan hirveä idea niin täyttäkää kommenttiosasto vihaisella palautteella. 😀

Elikkä siis kokkikurssin kakkostunti takana ja teema oli kasvisruoka. Mä olin tästä innoissani, sillä haluan oppia tekemään hyvää kasvismättöä lihan vastapainoksi.

Menussa oli tällä kertaa muun muassa:

Mustajuurikeitto

Porkkanaleipäset

Avokado-kikhernesalaatti

Kasvislasagne

Kaura-luumupaistos

Ajattelin aluksi laittaa tähän myös ohjeet, mutta siinä on ihan jumalaton duuni. 😀 Jos haluatte jonkun ohjeen niin laittakaa mulle mailia. 🙂

Kokkaaminen on kyllä kivaa ja omaa safkaa syö aina mieluummin. Esim. itse en varmaan olisi koskaan tehnyt mustajuurikeittoa. Toimi.

Jotta ei ihan ruokahifistelyksi mene niin vähän pohdintaa. Olin tosiaan viikonloppuna molemmat illat ulkona ja täytyy sanoa, että vaikka eteenpäin on menty, mä en ole todellakaan vielä maalissa.

Olen yhä liian lukossa enkä usko tarpeeksi itseeni. Se näkyy tuloksissa. Mä tappelen kuitenkin sitä vastaan kaikin keinoin.

Mistä päästäänkin siihen, että mainostanjo etukäteen seuraava kirjoitusta. Siinä on tulossa sellaista settiä, että itseä jo vähän hirvittää etukäteen, että mihin on tullut lupauduttua…

Improvisaation avulla potkua heittäytymiseen

Tästä on tullut postausten osalta aika kiireinen viikko.

Eilen alkoi siis mun syksyn toinen kurssi, eli improvisaatioteatteria. Täytyy sanoa, että alkulaimeuksien jälkeen oli taas hauskaa.

Tiedättekö sen leikin kun jokainen esittelee itsensä adjektiivilla joka alkaa samalla kirjaimella kuin etunimi? Mä inhoan sitä yli kaiken ja tietenkin me aloitettiin just sillä. 😀

No, homma lähti kuitenkin rullaamaan ja voin suositella sitä jokaiselle, joka haluaa vähän parantaa heittäytymiskykyään. Illan aikana tuli tervehdittyä ihmisiä eri tunnetiloissa, teeskenneltyä metsästäjää, nukkuvaa tyyppiä, terveystarkastajaa sekä kannettua kuvitteellista mustekalaa.

Toi kertonee vähän homman luonteesta.

Mun epäily siitä, että olen tässä aika hyvä osoittatutui myös todeksi. Improssa tärkeää on osata ajatella nopeasti ja yhtään sen enempää kehumatta se on mun ehdottomia vahvuuksia.

Mua on myös kritisoitu siitä, että en osaa kunnolla heittäytyä. Mä allekirjoitan sen puoliksi. Mä kyllä heittäydyn, kunhan koen siitä olevan välitöntä hyötyä, niin kuin eilen. Mutta jos koen että paikka ja aika on väärä niin menen aika usein lukkoon. Sitä harjoitellaan.

Mä haluan tämän lopuksi pystyä heittämään vaikka extempore tanssiesityksen Helsingin keskustassa jos tarve vaatii ilman että mietin mitä kaikki siitä ajattelevat.

Itse asiassa yksi mun pidemmän tähtäimen tavoite vähän sivuaa tuota, mutta nyt puhutaan siis noin vuoden päästä.

Tänään mä olen miettinyt aika paljon kaverivyöhykkeen eli lontooksi friend-zonen käsitettä.

Mä haluaisinkin kysyä lukijoilta, että miten te määrittelette sen? Milloin teidän potentiaalinen deitti putoaa siihen lokeroon? Miten sinne päätymistä voi välttää? Onko jutusta mahdollista tulla vielä jotain sen jälkeen?

Hyvää loppuviikkoa kaikille! Minä ja mun maksa aletaan henkisesti valmistautua viikonlopun tuplabileisiin.

Ps. mä en tiedä mitä tolle otsikolle kävi. Sekin näemmä improvisoi. 😀

Pannukakusta tuli pannukakku

Kuten ehkä otsikosta voi päätellä, mun kokkikurssi pyörähti käyntiin eilen.

Mä olen aina ollut sellainen kokkaa ohjeista välittämättä -tyyppi ja ihan ok on mennyt. En mä mitään jäätävää gourmet-ruokaa tee, mutta tiedän kuitenkin mikä ero on makaroonilla ja riisillä.

Koska mä kuitenkin kaipaan tekemistä ja tämä on kirjaimellisesti sellainen juttu josta ei ole haittaa, mä huomasin seisovani essu päällä työväenopiston opetuskeittiössä maanantai-iltana. Tuli muuten pikkasen ylä-asteen köksäntunnit mieleen.

Ensimmäisellä kerralla oli sitä pakollista tutustumista ja mä arvioisin olevani noin 15 vuotta muita nuorempi. Ei se mitään, mä olen ennenkin osoittanut olevani sosiaalinen kameleontti. Sen lisäksi oli kalvosulkeiset joiden aikana meinasin nukahtaa.

Kun meille annettiin laput, joissa oleva keittiövälineen nimi piti yhdistää oikeaan välineeseen, mun teki mieli itkeä. Mihin h*elvettiin mä oikein ilmoittauduin?!

Onneksi tämä oli kuitenkin vaan alkuviihdettä ja pian päästiin kokkaamaan. Ekan kerran teemana oli kevyttä välipalaa. Mulle siunaantui kinkku-purjo -pannukakku. Kevyttä välipalaa? 😀

Mä teen kyllä ruokaa, mutta leipomisesta on hetki kerinnyt vierähtää. No, kuten tavallista, katteettomalla itseluottamuksella hain ainesosat ja aloin väsätä. Ulospäin näyttäen varmaan siltä, että Gordon Ramsey ja Jyrki Sukula on sulautunut yhdeksi, joskin vähemmän äkäiseksi, mestarikokiksi. Sisälläpäin rukoilin kaikkia olemassaolevia jumalia ja varmuuden vuoksi vielä lentävää spagettihirviötä, jotta tää ei menisi ihan plörinäksi.

Eikä se nyt mennyt ihan niin kuin elokuvissa. Ohjeessa sanottiin, että sekoita ensin ainesosat 5 desiin maitoa ja sitten lisää loput 5. Meikäläisen jumiin mennet aivot päättivät eka lisätä 5 desiä maitoa, sekoittaa siihen kaiken (unohtaen melkein jauhot) ja sitten vastas sen toisen 5 desiä.

Lopputulos paakkuuntui niin pahasti, että näytti kuin mun pannukakulla olisi ebola.

No, kiitos muutaman korjausliikkeen siitä tuli ihan ok. Mitä nyt lopullinen koostumus muistutti munakokkelia. Kaikki kurssilaiset söi ja en ole ainakaan lukenut lehdistä mistään itäkeskuksessa leviävästä vatstatautiepidemiasta. Alles gut.

Ensi kerralla kasvisruokaa. Jee! Just sitä haluan oppia rutinoituneena lihansyöjänä lisää. Enkä ole sarkastinen. 🙂

Flunssa myös tuntuu hellittävän ja kävin taas treenaamassa. Vähän tökki, mutta selvittiin. Toivottavasti en ole huomenna kuumeessa kun pitäisi mennä improamaan.

Olenko mä liian nirso?

Joskus tää elämä turhauttaa.

Onnistuin nappaamaan itselleni tiukan syysflunssan, joten en ole oikein uskaltanut ja jaksanut tehdä viime päivinä mitään. Piti alkaa treenata taas kesäloman läskeilyn jälkeen hiukka tehokkaammin, mutta se saa nyt odottaa.

Ja kun mä olen paikallani niin alkaa miettiä taas kaikenlaista jännää. Tylsyydessäni olen Tinderöinyt nyt muutaman päivän ahkerasti ja laittanut pari viestiä sinne s24:nkin. Laihat on tulokset.

Lisäksi panettaa ihan huolella. Prkl. 😀

Tällaisina hetkinä miettii sitä, että onko mun naamassa vikaa vai olenko mä kenties liian nirso. Onko mun kriteerit naiselle liian kovat?

Varsinkaan kun en koe, että mulla on hirveitä kriteereitä. Mä arvostan älykkyyttää (nimenomaan sosiaalista älykkyyttä) ja elämäniloa. Ulkonäkökriteereistä ainoa on, että selvä ylipaino ei ole mun juttu lainkaan. Se kertoo jo siitä, että meidän elintavat on liian erilaisia. Enkä väitä itse mikään fitnesstyyppi olevani, mutta kyllä mä tykkään liikkua.

Kun mä laitan jollekin viestiä, mä yritän olla mahdollisimman avoin. Mä valehtelisin jos en katsoisi vähän, että ulkonäkö miellyttää silmää, mutta yritän kuitenkin katsoa yhteisiä kiinnostuksia ja muita tekijöitä. Pelkällä ulkonäön katsomisella menettää varmasti hyviä tyyppejä.

Mä olen pyöritellyt vähän pessimististä ajatusta, että missä välissä tulee vastaan se raja, kun omaksi ainoaksi kriteeriksi muodostuu: no se on kinnostunut musta.

Onko jossain vaiheessa tilanne, että jos haluaa saada naisen, niin omista tunteista sitä kohtaan tulee luksusta johon ei ole varaa ja sitä vaan ottaa jonkun, jotta ei ole yksin. Surullista kyllä, mä voisin kuvitella että näin saattaa käydä useinkin ja siitä syntyy niitä onnettomia suhteita, joissa jengi roikkuu.

Mä päätin jo nuorena, että en ota ketään vaan sen takia, että pitää seurustella. Ja se oli sitä aikaa teininä kun kaikki ”seukkasi”. Niinpä mulla sitten jäi se teinirakkaus kokematta.

Tai no koinhan mä sen, mutta se totesi mun olevan parempi jollekin muulle.

Enkä mä syytä sitä enkä ketään muuta, joka mulle on sanonut noin. Kaikista ei voi kiinnostua. Olen mäkin joskus antanut pakit mimmille, joka on ollut musta kiinnostunut, koska meillä ei ollut mitään yhteistä.

Tällaisina päivinä sitä vaan miettii, että oliko se virhe. Silloin ainakin olisi joku.

Toki sitä voi säätää ilman sen suurempia fiiliksiäkin, jos se on molemmille ok. Tällä hetkellä kaipaisi kuitenkin edes pientä fiilistä.

Mutta joo. Se siitä synkistelystä. Se menee ohi tän flunssan kanssa kun pääsen taas puuhaaman jotain. Ajattelinpa vaan kirjoitella auki ajatuksia.

Mutta ei huonoa ettei jotain hyvääkin. Mä olen saanut kivoja viestejä sähköpostiin ja ne on piristäneet mukavasti. 🙂

Ensi viikolla alkaa myös kurssit ja mulla on pari täysin toteutettavaa juttua jo melkein sovittu niiden lisäksi.

Antaa tulla syksy, pimenevät illat, sateet ja kaamosmasennus. Mä olen valmis.

Syksy menee improvisoidessa

Nyt on varmistunut mun syksyn ohjelmaa ja uskallan sitä julkistaa.

Elikkä ilmottauduin koko loppuvuoden kestävälle kokkauskurssille. Mä en ole mikään jäätävän huono kokki, mutta en hyväkään. Aina voi parantaa!

Lisäksi jos joskus onnistun naisihmisen houkuttelemaan mun luokse niin ei tarvitse tilata pizzaa…

Toinen syksyn kursseista on noin kuukauden kestävä improvisaatioteatterin kurssi.

Tässä ideana on se, että haluan oppia olemaan ottamaan itseäni niin vakavasti ja nauramaan enemmän omalle tekemiselle. Ehkä sitten ne pakitkaan baarissa ei tunnu niin pahalle.

Mä arvoin aika pitkään tanssikurssin ja impron välillä, mutta nyt päädyin tähän. Turha kuitenkaan huolehtia rakkaat lukijani, kevät vietäänkin sitten yhdellä tai useammalla tanssikurssilla. 😀

Tämän lisäksi menin avoimeen yliopistoon opiskelemaan poliittista historiaa. Katsotaan mitä siitä tulee.

Syksyllä lienee myös luvassa jotain bonushaasteita, mutta niihin palaan jahka on vähän jotain konkreettisempaa.

Kiitoksia muuten kaikille kommentoijille ehdotuksista. Saa edelleen laittaa!

Mä laitan myös pyynnöstä mun sähköpostiosoitteen tuohon blogin sivuun. Jos vaikka haluaa laittaa sinne suoraan ehdotuksia tai muita kysymyksiä.

Muulla rintamalla ei olekaan pariin päivään tapahtunut mitään. Mä olen ollut lomalla ja lähinnä odotellut mökille lähtöä.

Tosin käväisin kaverin ja sen lasten kanssa Korkeasaaressa. Apinat on edelleen yhtä siistejä kuin muistelin. 😀

Tämän saman kaverin luona olen käynyt aikaisemminkin ”harjoittelemassa perhearkea” sen kahden nelivuotiaan kanssa. Hassuja lapsia.

Naureskellaan aina, että mulla on ainakin alkeet valmiina. 🙂

Yksinhuoltajaäiti kun on, meidän kävellessä kadulla meitä aika usein luullaan pariskunnaksi.  Se on oikeastaan ihan kivaa ja tulee sellainen olo, että tätä voisi joskus tehdä ihan oikeastikin.

Yksin baarissa ja maailman tylsimmät treffit

No tulipas masentava otsikko. 😀

Ei hätää, ei tämä oikeasti ole niin surullinen tarina. Alotetaan niistä treffeistä.

Elikkä siis torstaina tapasin taiteiden yössä mimmin, jonka kanssa oltiin juteltu jonkin verran Tinderissä. Kirjoittelu oli ollut ihan peruskivaa ja tapojeni vastaisesti en ollut heti pommittanut siitä irti työtä, harrastuksia ja haaveita, vaan halusin säästää ne treffeille.

Tämä osoittautui ihan hyväksi vedoksi, sillä se mimmi oli ihan teflonia. Kirjaimellisesti jokainen kysymys mitä kysyin päättyi joko ”no en mä tiedä” tai ”ihan sama” -vastaukseen.
Mites meni töissä: No en mä tiedä ihan hyvin. Mitä tykkäsit siitä koulusta jossa opiskelit: no en mä tiedä ihan ok. Pitäiskö mennä johonkin istumaan: Ihan sama.

AAAARGH!!!

Vielä kun vastapuolelta ei myöskään tullut juurikaan kysymyksiä niin aloin käydä epätoivoiseksi. Mistään ei saanut kiinni. Homman mielettömyydestä kertoo se, että vakavissaan harkitsin kysyväni sen lempiväriä, kun aiheet kävivät vähiin.

Mä olen töideni kautta tottunut johtamaan keskustelua, mutta tämä meni jo liiallisuuksiin. Muhun itse asiassa tekee vaikutuksen, jos nainen välillä ottaa roolia juttelussa.

No joo, safe to say ei olla varmaan näkemässä enää. Mietin jälkeenpäin, että olisikohan se ollut hermostunut ja päätin, että jos se vielä laittaa  viestiä ja haluaa nähdä, niin annan toisen mahiksen. Mitään ei ole kuitenkaan kuulunut. Ehkä hyvä niin.

Ei muuta kuin kohti ääretöntä ja sen yli! Taas.

Viikonloppuna tuli kokeiltua myös jotain muuta. Mun kaveripiiri elää tällä hetkellä sellaista vaaleanpunaista parisuhdearkea, joten ne eivät hirveästi jaksa käydä baareissa.

Ymmärrettävää, mutta aika vmäistä mun kannalta. Muutama lauantai on vietetty himassa kiroillen, että kukaan ei lähde.

Tänä lauantaina päätin, että menen yksin baariin.

Mun mielestä yksin baarissa oleva mies on aina edustanut säälittävyyttä. Mun naispuolisen kaverin mielestä se on taas hyvä saalis. Kiinnostaisi tietää mitä mieltä te olette?

No mä menin joka tapauksessa keskustassa sijaitsevaan baariin ja otin tehtäväksi yrittää tutustua ihmisiin. Alku sujui hyvin ja istuuduin tyhjään pöytään kahden mimmin viereen.

Aloin siinä heittämään läppää säästä, Cheekistä ja kaikesta maan ja taivaan välillä. Mimmit kuuntelivat kohteliaasti ja välillä nauroivatkin, mutta vähän ajan päästä päättivät lähteä kotiin.

Uusi yritys.

Vähän aikaa ympäri pyörittyäni ja näyteltyäni että etsin ”kavereitani”, karaistin taas mieleni ja menin yhteen pöytään kysymään onko tässä tilaa. Sain kahdelta blondilta myöntävän vastauksen ja alettiin jutskailemaan.

Toinen niistä oli tosi hyvännäköinen ja hauska höpöttäjä, jolta juttua tuntui tulevan loputtomasti. Eli just nainen mun makuun.

Juteltiin siinä aikamme, kunnes yhden kysymyksen sivulauseena selvisi, että sillä on kaksi lasta, mies ja asuntolaina. Perus.

Ei lapsissa ja asuntolainassa mitään, mutta mies vähän haittasi. 😀

Tämän paljastuksen jälkeen havahduin myös siihen, että mimmin vasemmassa nimettömässä oli sormus. Amatöörivirhe. Katso aina se käsi!

Istuskelin niiden kanssa vielä jonkin aikaa ja päätin sitten lähteä vielä kiertelemään. Heiluin hetken tanssilattialla ja  totesin, että nyt riitti tältä illalta.

Eli yhteenvetona pientä treeniä tuo yksin baareilu vaatii, mutta toimihan se hyvänä harjoituksena jutella tuntemattomille.

Mä lupailin availla mun syksyn suunnitelmia, mutta tästä tuli jo nyt ihan hirveä romaani. Toinen mökkireissu häämöttää, joten kirjoitan mun plääneistä vielä ennen sitä.

Lupaan.

Pari sanaa nettideittailusta

Noniin. Pari päivää sekä minä että blogialusta ollaan oltu huoltokatkolla, mutta eiköhän palata taas hommiin.

Mä lupailin viime kirjoituksessa sivuta tuota kommenteissa myös noussutta nettideittailua.

Mut suostuteltiin kokeilemaan sitä ensimmäisen kerran vähän päälle vuosi sitten. Tuolloin Suomi 24:seen. Mulla ei silloin ollut mitään överiodotuksia, mutta kuitenkin ajattelin, että ehkä tästä jotain tulee.

Mä opin kuitenkin nopeasti, että nettideittailu on miehen ja naisen näkökulmasta ihan eri maailma. Mies-nais -suhde on noissa ihan järkyttävä. Mun piti keskimäärin laittaa 20 viestiä ennenkuin sain yhden vastauksen ja sekin aika harvoin johti näkemiseen. Ja mä yritin oikeasti panostaa niihin viesteihin keksimällä aina jotain uutta.

Se oli lähtölaukaus sille, että aloin epäillä mun ulkonäköä.

Monet naiset sanoo sitä, että ei jaksa vastata kun tulee vain hei mitä kuuluu -viestejä. Ymmärrän, mutta samalla aloin ymmärtää myös niiden lähettäjiä. Kun yrittää vääntää kivaa ja kiinnostavaa viestiä kymmeniä kertoja saamatta vastausta, niin siinä aika nopeasti alkaa vain lähettää sitä samaa viestiä kaikille siinä toivossa, että joku vastaa.

Mun pieni toive kaikille tätä lukeville sinkkunaisille onkin, että jos näette jonkun joka on nähnyt vaivaa viestiin, vastatkaa vaikka ei kiinnostaisikaan. Mun kokemuksen mukaan kiva kieltäytymisviesti on kivempi kuin hiljaisuus.

Mutta samaan hengenvetoon on todettava, että olen nähnyt vähän myös asiaa naisten puolelta ja se viestien, myös asiattomien viestien, määrä on ihan järkky. Ei ihme, että aina ei vaan jaksa vastata.

Pääsin myös kokemaan naisten maailmaa, kun mulle ehdotettiin, että kävisin pieraisemassa jonkun naamalle rahaa vastaan. Se oli mun S24-uran loppu. 😀

Tinder on tietenkin kaikkien huulilla ja siitä mulla on positiivisempaa sanottavaa. Monet pitää sitä lihatiskinä ja sitä se toki voi ollakin. Samalla se kuitenkin eliminoi vähän sitä, mitä me kaikki ajatellaan, mutta ei aina myönnetä: ulkonäöllä on väliä.

Jos joku matchaa sut, niin sun pärstä kiinnostaa ainakin jollain tasolla. Siitä on oikeasti hyvä lähteä, vaikka se ei todellakaan kaikki olekaan.

Mun oma kokemus siitä on, että kyllä sitä pitkään saa näpytellä ennen matcheja, mutta niitä kuitenkin tulee. Muutaman olen tavannutkin ja itse asiassa torstaina on siellä sovitut treffit, joten toivottakaa onnea!

Tässä alkuviikosta olen myös taas toteuttanut yhden lukijan antaman haasteen. Tällä kertaa vuorossa oli tuntemattoman ihmisen kehuminen.

Mun lähikaupassa on ollut vähän aikaa sellanen söpö kassaharjoittelija. Viimeksi kun olin sen kassalla, niin totesin sille puskista, että sulla on tänään tosi kivasti hiukset. Varmaan lähinnä asiakkaiden ”en tarvii kuittia” -murahduksiin tottunut mimmi tapitti mua hetken, hymyili ja sanoi kiitos.

Toivottavasti piristin sen työvuoroa. Se ainakin piristi mun kotimatkaa.

Ensi kerralla kerron teille vähän mun tulevan syksyn ohjelmasta. Kaikkea jännää on jo sovittu.

Pieniä askeleita ­­– Zumban tahtiin

Kaikkea sitä ihminen tekee kun innostuu.

Alun perin ajattelin päivitellä tämän viikon kuulumisia viikonloppuna, mutta mökki kutsuu. Siispä aika jakaa mun seuraavat seikkailut kanssanne jo nyt.

Kun mä kokosin mun to do -listaa, ryhmäliikuntatunnille meno oli yksi ensimmäisistä mitä kirjoitin ylös.

Ei kovin raflaavaa tiedän, mutta se oli niitä asioita, joita en ole kokeillut parin vuoden aktiivisesta salilla käymisestä huolimatta. Sitten kun se vielä tuli esiin teidän ehdotuksissanne niin päätin tehdä sen seuraavaksi.

Mitä siis valita? Mä silmäilin sitä tuntilistaa ja blogin hengen vuoksi päätin valita sen, mitä normaalisti tekisin siitä ihan viimeisimpänä. Eli Zumbaamaan siis.

Voihan helvetti.

Zumbassa ei koskaan ole mun mielestä ollut mitään vikaa, mutta kai mä olen aina mieltänyt sen jotenkin naisten jutuksi. Rupesin kuitenkin kelaamaan että miksi minä, joka on saanut kunnian tuntea aivan mahtavia naisia, jotka tuntuvat pystyvän ihan mihin vaan, ajattelen vielä että on olemassa ”naisten juttuja”. Idiootti.

Mun mielikuvaa ei tosin heikentänyt se, että kun tunti alkoi, ryhmässä olin minä ja noin kolmekymmentä naista. 😀

No, ei muuta kuin suoraan syvään päähän ja menoksi.

Alku sujui kuten ehkä odottaa voi. Mulla ei ollut mitään hajua liikkeistä, eikä se ollut mikään maailman aloittelijaystävällisin tunti. Heti kun pääsin jostain kärrylle, tuntui siltä että ohjaaja keksi uuden liikkeen.

Ja taas salsattiin väärään suuntaan.

Yritin ottaa mahdollisimman paljon mallia mun edessä vetävästä mimmistä. Säälin vaan sitä mun takana ollutta naishenkilöä jos se yritti samaa…

Mulla on kuitenkin rytmitajua ja vaikka sen itse sanonkin, olen nopea oppimaan. Session vikassa biisissä aloin jo olla suht hyvin mukana. Eli lopulta puoli tuntia kestänyt tunti olikin liian lyhyt!

Lopputulemaksi jäi se, että oli hauskaa, mutta en tiedä johtuiko se varsinaisesti Zumbasta vai siitä, että uskalsin kokeilla sitä. Ehkä pitää joskus kokeilla uudestaan.

Ensi kerralla voisi kyllä kokeilla jotain muuta tuntia. Mä pidän edelleen itse treenaamisen rauhasta, mutta onhan tuo kivaa vaihtelua.

Teiltä on tullut kivoja ehdotuksia, joita laitan varmaankin ensi viikolla jo tekoon. Pari kommenttia on tullut myös nettideittailuun liittyen, joten ensi kirjoituksessa ajattelin vähän sivuta aihetta.

Hauskaa viikonloppua kaikille!